Elokuvaryhmä Edvin ry

elokuvaryhmä Edvin ry

syksyn 2007 elokuvaesitykset Studio 123:ssa Kuusankoskella
näytökset alkavat klo 15.00

JÄSENKORTTI 25 euroa !!!!!! työttömät ja opiskelijat 12 euroa, sisältää pääsyn kaikkiin esityksiimme !

LA 15.9 KLO 15

KENEN JOUKOISSA SEISOT

Jouko Aaltonen, 2005, 80 min

Musiikkielokuva 1970-laululiikkeestä, vallankumouksesta ja nuoruudesta.

1970 luvulla sadat lauluryhmät lähtivät laulujen avulla muuttamaan maailmaa ja tekemään vallankumousta. Parhaat taistelulauluista elävät yhä ja kertovat musiikin tasolla historiasta ja aatteista. Nuoret laulajat ovat nyt keski-ikäisiä ja katselevat nuoruutensa laululiikettä hyvin erilaisilta näköalapaikoilta yhteiskunnassa. Monille musiikista tuli myös ammatti vaikka maailma ei muuttunutkaan. Musiikkielokuvassa soivat ajan parhaat laulut ja moni palaa myös laulaen aikojen taa.

LA 29.9 KLO 15

TIE GUANTANAMOON

Michael Winterbottom, Mat Whitecross, 2006, 97 min, -K15-

Maailmanpoliittisesti kuumana syksynä 2001 neljä pakistanilaissyntyistä brittinuorukaista lähti matkalle vanhaan kotimaahansa Afganistaniin, jonne Yhdysvallat suunnitteli kostoiskua Al-Qaidaa ja talebaneja vastaan. Politiikasta piittaamattomat pojat eivät ottaneet uhkaa vakavasti ja sekavien vaiheiden jälkeen hyökkääjien kätyrit pidättivät kolme heistä hyökkäystä pakenevien, aseistettujen talebantaistelijoiden seurasta.

Elokuvan keskeisin aines on kuvaus kolmikon vaiheista Yhdysvaltain vankeina Kuubassa Guantanamon tukikohdassa, jossa vangeille ei anneta sotavangin asemaa eikä heille esitetä virallista syytettä, vaan heitä pidetään eristettyinä määräämättömän ajan Yhdysvaltojen itse keksimän "laittoman taistelijan" nimikkeen verukkeella. Käytössä ovat täysfasistiset menetelmät, joiden pohjalta kuultaa käyttäjiensä pohjaton pelko. Elokuvan alun ja lopun nopeatempoinen, sankariensa toimintatapaa kuvaava leikkaus muuttuu piinaavaksi tarkkailuksi.

Elokuva auttaa huolellisella kuvittamisellaan varmasti katsojaa ymmärtämään, miten ylimielinen suurvalta apureineen toimii mahtipontisten julistustensa takana. Elokuvan tyyli on armottoman havainnoiva ja se pyrkii enemmän älylliseen kuin tunteenomaiseen samaistumiseen. Tuloksena pitäisi katsojassa ilmetä raivon tunteita. Pitäytyessään tiukasti kolmikon kertomuksen kuvituksessa se jättää kuitenkin laajemmat miksi-kysymykset katsojan mahdollisen myöhemmän ajattelutyön varaan.

LA 13.10 KLO 15

PAVLOVIN KOIRAT

Arto Halonen, 2006, 68 min.

Kun mikään ei riitä ihmiselle, voi hänet johtaa minne tahansa.

Nykyään jopa köyhyyttä voi ostaa. Venäläisen psykologin Sergei Knjazevin rikkaat, elämäänsä tylsistyneet asiakkaat leikkivät kerjäläistä kadulla. Mutta tämä on vain yksi miehen luomista peleistä. Hän on erikoistunut roolipelien ohella myös mielen manipulaatioon.

Elokuvassa seurataan Sergein uran kehitystä viihdyttävistä eläinkilpailuista rikkaiden roolileikkien kautta suurten ihmismassojen manipulointiin.

Elokuva kertoo ajastamme mielenkiintoisella tavalla: kun mikään ei riitä, hankitaan rahalla, ei vain extreme-elämyksiä, vaan myös tavallisen elämän kokemuksia. Ja ne jotka tuntevat ihmisen psykologian, voivat johdattaa ihmiset minne tahansa. Kuten Pavlovin koirat.

Sergei Knjazev antaa mielenkiintoiset kasvot vastakohtaisuuksia täynnä olevalle uudelle Venäjälle. Hänen asiakkaitaan ovat uusrikkaat, oligarkit ja tunnetut poliitikot. Miehen kunnianhimo, innovatiivisuus, energia ja aikaansaavuus ovat asioita, jotka ovat maailmassamme ja varsinkin Venäjällä suuressä arvossa. Menestys ja sen tavoitteleminen on itsetarkoitus, vaikka moraalilähtökohdat olisivat vähintään kyseenalaiset.

Sergein järjestämät pelit kuvaavat monella tasolla ihmisten henkistä tyhjyyttä ja Venäjän nykytilaa, mutta myös maailman globaalia kehitystä.

LA 27.10 KLO 15

EPÄMIELLYTTÄVÄ TOTUUS

Davis Guggenheim, 2006, 98 min.

Ihmiskuntaa uhkaava aikapommi tikittää. Jos valtaosa maailman tiedemiehistä on oikeassa, meillä on vain kymmenkunta vuotta aikaa välttää katastrofi.

Planeettamme on syöksymässä tuhon tielle, johon kuuluu ilmastollisia ääri-ilmiöitä, tulvia, kuivuutta, epidemioita ja ennenkuulumattoman rajuja tappavia helleaaltoja - katastrofi, joka on omaa aikaansaannostamme.

Jos ilmastonmuutos ei ole tähän asti juuri hetkauttanut, kannattaa katsoa tämä dokumentti - Sundance-elokuvajuhlilla suuren suosion saavuttanut Davis Guggenheimin elokuva Epämiellyttävä totuus. Se kertoo yhden miehen ristiretkestä paljastaa ilmaston lämpenemiseen liitetyt myytit ja väärinkäsitykset sekä ehdottaa toimia kohtalokkaan kehityksen ehkäisemiseksi. Tuo mies on entinen varapresidentti Al Gore, joka vuoden 2000 vaalitappion vanavedessä otti uudeksi elämäntehtäväkseen pelastaa planeetta peruuttamattomilta mullistuksilta. Tässä silmät avaavassa ja terävässä henkilökuvassa Goresta ja hänen "kiertävästä ilmastonmuutosshow’staan" Al Gore onnistuu olemaan yhtaikaa hauska ja vetoava, avoin ja vangitseva ja hänen voi sanoa olevan suorastaan liekeissä hänen yrittäessään välittää hätkähdyttävää totuutta planeetan hätätilasta tavallisille kansalaisille, ennen kuin on liian myöhäistä.

Nokkelasti, älykkäästi ja toiveikkaasti tehty Epämiellyttävä totuus tuo ilmi Goren argumentin siitä, ettei ilmaston lämpenemistä voi enää käsitellä poliittisena kysymyksenä - se on pikemminkin koko ihmiskunnan tämän hetken suurin moraalinen haaste.

LA 10.11 KLO 15

SEITSEMÄN SAMURAITA

Akira Kurosawa, 1954, -K15-, 207 min

SEITSEMÄN SAMURAITA lienee yksinkertaisesti japanilaisen elokuvan arvostetuin (japanilaiset itse ovat äänestäneet sen useita kertoja kansallisen listansa tärkeimmäksi teokseksi), kaikkialla häikäisevimmän vaikutelman luonut teos, jonka vaikutus on sitä paitsi ollut poikkeuksellinen, koska sen ideoista ovat kasvaneet esim. monet uuden, vuoden 1960 jälkeisen westernin jännittävimmät kehityskulut (vuosikymmenen tärkein moderni western, Hurja joukko, ei edes voisi olla olemassa ilman Seitsemää samuraita). Visio on sukua varsinkin John Fordin teoksille, mutta kuten aina silloin kun vaikutus on luonnollista elävän kulttuurin vuorokeskustelua, läpikotaisin japanilaisen historian ja kulttuurin läpäisemää.

Vision vastakohdat ovat se etuoikeutetun luokan silmitön ryövääminen josta mekin tämän hetken maailmassa elävät tiedämme yhtä ja toista eli ryövärien jatkuva uhka, toiseksi pelossa elävä kansa joka tekee rauhan työt ja syö hirssiä, kolmantena loisluokan jäsenet, samurait, joiden puoleen maanviljelijät joutuvat kääntymään taatakseen itselleen mahdollisuudet jatkaa töitään, elämää ylipäätään. Samuraiden valinnan ja käytöksen - normaalioloissa täysin kätköön jäävä ylpeys, pessimismi, jopa itsetuhovietti - selitys on tietysti "Seitsemän samurain" suuri knoppi, jonka Kurosawa on ratkaissut suvereenisti, ja esim. vakionäyttelijöidensä Takashi Shimuran ja Toshiro Mifunen kohdalla - joiden yhteisellä uralla on monta dramaattista henkien taistelua - juuri kahden suuren persoonallisuuden draaman uppoaminen isompaan kehykseen tuottaa yhden Kurosawan uran jännitteisimmistä kehittelyistä.

"Jotta voitaisiin saavuttaa todella elokuvallinen ilmaisu, kameran ja mikrofonin on kyettävä lävistämään tuli ja maa", sanoi Kurosawa. Hänen tuntumansa luonnon elementteihin - tuuleen, sateeseen jonka loputtomuudessa elokuvan kuuluisin taistelu soditaan - ei ole koskaan ollut näin fantastinen: tuuli, vesi, tomu - luonnon olosuhteet joista kartta antaa vain teoreettisen heijastuksen. Alkuelementtien konkretiaan sisältyy myös julman karu ja symbolisesti rikas arvio ihmisluonteesta, sen konkreettisesta solukosta ja käytännöstä jossa ihminen on usein niin naurettava ja itsekäs - ja varsinkin katoava, kun ajattelemme toistuvaa kohtausta jossa samuraijohtaja piirtää rukseja listittyjen vihollisten, talonpoikia ahdistelevien rosvojen jäsenten kuoleman jälkeen, ja tietysti elokuvan lopun hautakumpuja.

"Seitsemän samuraita" on hurjan fyysisen vimman teos. Sen maaginen kosketus hetkiin jolloin elämä vaihtuu kuolemaksi (esim. ensimmäinen kaksintaistelu, jossa hidastettuna tai oikeammin kai pysähdyksellä ilmaistaan kuoleman hetki, sitten miehen tömähtäminen tomuun) on maaginen; humanistisen näkemyksen ja elokuvan historian suurimpien toimintakohtauksien alla humanistinen näky kaiken sotimisen epäkiitollisuudesta ja turhuudesta. Samuraielokuvien pitkässä perinteessä (jota Kurosawa sitten jatkoi esim. ilottelevammilla ja graafisemmin piirretyillä teoksilla "Jojimbo" ja "Sanjuro") tämä on kriittisen samuraitutkimuksen summa. (Peter von Bagh)

LA 24.11 KLO 15

Morvern Callar

Lynne Ramsey, 2002, 97 min

Elokuvan alkutekstijakso ja ensimmäiset otokset asettavat tärkeimmät, koko tarinaa kehystävät kysymykset: Mitä Morvern Callar -niminen nainen tekee löydettyään kotoaan itsemurhan tehneen poikaystävänsä? Mitä hänen tilanteessaan olevan naisen oletetaan tekevän?

Verkkaiset, mietiskelevät alkukohtaukset paaluttavat ahdistavan asetelman katsojan mieleen yhdessä monien tavallisten toimintavaihtoehtojen ja niistä ponnistavien tarinaskeemojen ohella. Jonkun aikaa oleiltuaan Morvern lähtee kuitenkin kaverinsa kanssa kotibileisiin tanssimaan ja juomaan jatkaen elämäänsä muutenkin stoalaisella tyyneydellä. Supermarketin kassana työskentelevä nainen sinnittelee rennosti eteenpäin, asunnossa oleva ruumis on aluksi huonekalu muiden joukossa ja lopulta siitäkin päästään kätevästi eroon, minkä jälkeen voikin lähteä Espanjaan juhlimaan.

Missään vaiheessa ei tule mieleenkään, että Morvern olisi mielenvikainen, raivoisasti kostonhimoinen tai kummallinen eksentrikko. Ohjaus näyttää hänet ja hänen ystävänsä lempeässä, maltillisesti, mutta vakuuttavasti motivoidussa impressionistisessa valossa. Rakeinen kuva, kirjava, laikukas ja välkkyvä värimaailma, erilaisten suotimien tuottamat musiikkikerrostumat sekä rennot hyppyleikkaukset eivät ole vain muodikasta ja pinnallista Ritchie–Boyle-koulukuntaa, vaan ne tukevat yleistä strategiaa, joka piirtää elämänmakuista kuvaa syvällisestä naishahmosta vain löyhästi toisiinsa liittyvien tunnelmakuvien avulla. Kaurismäkeläiseen vähäeleisyyteen tottunut suomalainen katsoja osaa arvostaa Mortonin ja McDermottin turhanaikaisesta säksätyksestä karsittuja roolihahmoja. Viileä ja vilpitön, epämääräisyyksille tilaa jättävä näyttelijätyö täydentää kuvakerronnan yhtenäiseksi tyyliksi.

Lopputulos korostaa naispäähenkilön suoraselkäistä itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia rooliodotusten ja -vaatimusten edessä. Hän ei kompuroi kohtauksesta toiseen aavemaisten johtolankojen armoilla. Morvern ohjailee itse kulkuaan omilla päähänpistoillaan ja käyttää siekailematta hyväkseen "marttyyrivainajan" jäämistöä ja sen suomaa riippumattomuutta. Näin elokuvasta muodostuu sekä kumarrus Antonionin esiin tuomille olemuksen, olemassaolon ja moraalin ongelmille että älykäs uudelleen pohdinta, vanhemman teoksen myönteinen, pro-aktiivinen, jopa feministinen revisio.